13.10.06

Varhaiset: VIINAMÄEN EEMELI

Tarjosin tätä alunperin Pahkasikaan. Paretskoilta tuli sitten tyli kirje, että "meillä oli Vaahteranmäen Eemeli -juttu jo 5 vuotta sitten". Mutta arvelen todellisen hylkäyksen syyn olleen, että Paretskoi oli todennut, että tässähän on sellainen äijä joka kirjoittaa Ruusuvuoren ja Alivaltiosihteerit suohon. ;)

Arkistot avautuvat! Totuus paljastuu! Ruotsalaisten kavala historianväärennys on viimein tullut päivänvaloon. Vaahteranmäen Eemeli, tuo rasavilli pojannassikka jonka tekosista Astrid Lindgren niin eloisasti kertoo, ei ollutkaan Mamma Svenssonin poikia. Todellisuudessa kyseessä oli etelä-pohjalainen isäntä Eemeli Viinamäki, juureva ja rehti suomalainen mies, jonka elämäntarinan svenskit häikäilemättä varastivat valjastaen sen oman sotapropagandansa käyttöön. Viinamäestä tehtiin säälittävä pikku pullamössö-Emil. Kyseisen teon lopullisena päämääränä oli ruotsalaisen suurvalta-aatteen ja hapansilakan levittäminen sekä ratkaisevien todisteiden löytäminen Olof Palmen murhaan.

Nyt ensimmäistä kertaa: Eemeli Viinamäen tositarina.

Sunnuntai, kesäkuun kymmenes, alkoi Kissankulman talossa aivan kuin mikä tahansa muu päivä. Talon isäntä, Eemeli, liikkui myhäilevin ilmein lampolan suuntaan purkki Tummelia kädessään, niin kuin hänellä aina aamukahvin jälkeen oli tapana. Vähäjärkinen ja säälittävä piikariepu Liina oli tuttuun tapaan navetassa lehmiä lypsämässä, ja talon laiska ja synkkämielinen renki Aatu seisoi navetan nurkassa sontatalikko kädessään. Toisella kädellään hän näpelöi sepalustaan tehden samalla Liinalle hävyttömiä ehdotuksia. Ennenaikojaan dementoitunut Iida-sisko istui kamarissaan keinutuolissa ja veisaili lahkolaisvirsiä. Kaikki oli siis juuri niin idyllistä ja rauhallista kuin pohjalaisessa maatalossa vain olla voi.

Sinä sunnuntaina piti Kissankulmassa pidettämän pidot. Paljon oli väkeä tulossa sekä Viinamäeltä että muualta. Ruokaa oli valmistettu monta päivää. Ja kylläpä sitä ruokaa sitten olikin: lihapullia, kylkipaistia, palttua, puddinkia, vasikankääryleitä, sillisalaattia, maustesilliä, laardia, omenakakkua, savuankeriaita, kauralientä, muhennoksia, mössöjä ja vanukkaita. Sitten oli kasoittain tomaatteja ja korikaupalla keskiolutta. Olipa vielä kaksi jättiläismäistä juustokakkua ja aivan erikoisen hyviä läskimakkaroita. Mutta parasta kaikesta oli isännän oma erikoisherkku: viinanpolttamat sisälmykset. Niitä valmistettiin talon omien sikojen sisälmyksistä, joilla oli taipumus kehittyä aivan erityisen herkullisiksi, koostuihan sikojen ainoa ruokavalio mäskistä ja rankista. Voi sitä riemukasta ilmettä joka Eemelin kasvoille kohosi hänen viipaloidessaan tuumaisen ihran peittämää paistettua rasvamaksaa tai kauhoessaan soosista viinan rusinan kokoiseksi kärventämää sianmunuaista.

Suoritettuaan joka-aamuiset "metkunsa" lampolassa Eemeli-isäntä istui nyt tyytyväisenä pirtin rappusilla omaa mainiota pontikkaansa naukkaillen. Kaikki oli puleerattu ja juhlapöytä oli katettu valmiiksi vieraiden tulla. Kyllä kelpasi olla tälläisen talon isäntä. Sieltäpä tulla laahusti liikuttava piikaraiska Liina aamulypsyltä, ja eikös tuolla maanis-depressiivinen renki seissytkin jo tallinnurkalla kyräilemässä. Ja kammarista kaikuivat sisko-kullan tutut hihhulivirret. Kaikki oli kerrassaan hyvin.

Mutta sitten jokin kiinnitti Eemelin huomion. Jotakin puuttui: tangossahan ei ollut lippua. Nyt olisi äkkiä saatava renki-Aatu lipunnostoon. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa, sillä Aatu kantoi Eemelille synkeää kaunaa eräästä hänen aikaisemmasta "metkustaan" ja oli sitä myötä käynyt entistäkin laiskemmaksi talon töissä. Vapaaehtoisesti hän ei ryhtynyt mihinkään, eikä raivotautiin taipuvaista renkiä sopinut mennä patistelemaankaan. Kissankulman hermosairas renki oli muutenkin varsin omalaatuinen persoona. Kuten sanottu, talon töiden suhteen hän oli äärimmäisen saamaton eikä häntä juuri muukaan tuntunut kiinnostavan. Vain yksi kaikenvoittava intohimo Aatulla oli: hän vihasi kissoja. Kissojen tappaminen oli hänen päivittäistä mielipuuhaansa. Tyytyväisyydestä ynisten hän tarttui kiinni saamaansa kissaa hännästä, pyöritteli mirriä muutaman kerran ympäri ja takoi sitten navetannurkkaa vasten niin kauan että verinen aivomössö lenteli seinille. Sitten hän onnesta mölisten paiskasi missevainaan navetan katolle, jossa varikset kävivät niitä nokkimassa. Variksia Aatulla oli sitten tapana ammuskella karkeilla kettuhauleilla, niin ettei niistäkään montaa höyhentä jäänyt leijailemaan. Mutta navetan katon paikkuuseen miestä oli mahdoton saada.

Toki Eemeli vakaana isäntämiehenä tunsi renkinsä ja tiesi miten tätä oli suostuteltava. Ja niin kävi, että kun miehet olivat yhdessä tissutelleet pullollisen verran oman talon kotipolttoista ja vetäneet makoisat piipulliset nurkantakuista, lähtivät he yksissä tuumin lipunnostoon. Siinä sitä marssittiin peräkanaa Iidan neidonkammariin, jossa sisko-kulta yhä vain jaksoi paasata epistolaa. Eemeli ryhtyi siskolleen selittämään, että näin suuren päivän kunniaksi hän oli ajatellut vetää salkoon oikein juhlavamman lipun, sellaisen persoonallisen, vähän niin kuin sellaisen perfformaanssin järjestäisi oikein. Tällaistä puhetta armas sisko ei oikein ottanut ymmärtääkseen, sopotti vain jotain Herrasta Seebaotista. Mutta Eemeli ei tahtonut siskonsa kovakorvaisuutta liian raskaasti tuomita, sillä rakastihan hän siskoaan kovin. Ja tiesihän Eemeli toki, että Iida-sisko oli jo syntymästään ollut järkensä puolesta jotenkin vajaa, mutta onneksi eivät rakkaat vanhemmatkaan olleet siitä liiemmin pahastuneet, vaan tuupanneet tytön kaikessa rauhassa perunakellariin varttumaan. Vanhempien kuoltua Eemelin alkoi käydä siskoaan sääliksi, ja niin hän jo muutaman vuoden päästä suurena ihmisystävänä laski tämän pois perunakuopasta. Ja eivätkös heti pahansuovat ihmiset alkaneet panetella ja levitellä juoruja kaikenmoisesta syntisestä menosta ja sukurakkaudesta eli rutsasta. Mutta kaikesta tästä oli jo aikaa, ja Iidakin oli jo saavuttanut vanhuuden seesteisyyden ja siitä omia aikojaan lopullisesti dementoitunut.

Aatu ja Eemeli totesivat ettei maksanut vaivaa käydä Iidalle tarkemmin selittämään lipputankoproggiksen tematiikkaa, vaan tarttuivat miehissä keinutuolin kahvoihin ja kantoivat tuolin pihalle. Siellä he sitten näppärästi kietoivat lipputangon narun Iidan ympärille. Koko ajan tuo leikkisä pikku vanhus tahtoi kaikin tavoin osoittaa olevansa pelissä mukana, ja niin sitten pienten riemunkiljahdusten ja hupaisan sätkyttelyn säestämänä hilattiin dementikko salkoon.

Niin oli kaikki valmista vieraiden tulla. Ja sieltä he jo saapuivatkin: ensimmäisenä saapui Viinamäen kirkkoherra, roteva saarnamies joka tunsi outoa viehtymystä meidän Herramme pienimpiin palvelijoihin. Erään rippilapsen tultua siunattuun tilaan häntä oli jo uhattu viran menetyksellä ja käräjillä, mutta kaikeksi onneksi pikku-Kyllikin isä, keskustalainen perunanviljelijä ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja oli pannut kaiken arvovaltansa ja viiden vuoden vientituet likoon saadakseen asian painettua villaisella. Eihän toki sopinut myöntää että suurtilan ainoa perijä olikin sielunpaimenesta pilalla. Niinpä kirkkoväärtti sai jatkaa pikku lampaiden johdattamista lavealle tielle.

Papin vanavedessä saapuivat sitten muutkin pitäjän merkkihenkilöt: lukkari, talonpoika, kuppari ja elinkeinoasiamies. Karauttipa siinä nimismieskin melkoisessa laitamyötäisessä mustallamaijallaan pihaan. Viimeisenä saapui vossikan kyydissä rouva Pekkala, hieno kaupunkilaisfröökynä, joka piti kotonaan vastaanottoa upseereille, tohtoreille, insinööreille ja muille kokoomuslaisille. Siellä saattoivat herkkusuut herrat sitten vierailla turvallisin mielin, tarvitsematta pelätä ranskantautia eli muuta ilkeää kutkutusta haarovälissä. Ja usein oli Eemelikin kaupunkimatkoillaan poikennut laatimassa ryökkinälle makoisat metkut.

Ja millaiset juhlat niistä tulikaant Hyvällä halulla alkoivat vieraat mättää suuhunsa juhlapöydän antimia, laardia ja puttinkia sekä maukkaita makkaroita. Ja kaikki huuhdeltiin alas lukemattomin pontikkaryypyin. Viinanpolttamista sisälmyksistä vieraat pitivät erityisesti, ja kaikki olivat sitä mieltä että lipputangon koristelu oli hyvin onnistunut. Eemeli oli loistava isäntä; hän viihdytti herkeämättä vieraitaan messevillä kaskuilla ja hupaisilla anekdooteilla. Muun muassa hän kertoi miten oli viimeksi metkuttanut Aatu-renkiä: tämän ollessa tapansa mukaan illalla aitan ovella painostamassa piikarukka Liinaa häpäisevällä ja luonnonvastaisella tavalla suoritettavaan yhdyntään, oli Eemeli salaa kiertänyt Aatun taakse ja tervastampilla piessyt tämän toistaitoiseksi. Jopas tokeni tuheronvonkaaja! Sitten Eemeli oli itse kavunnut aittaan käyttämään ilokseen talonisännille ikimuistoisista ajoista kuulunutta nautintaoikeutta. Tämä nauratti kaikkia vieraita kovin. Eniten pärskähti nimismies, joka innostui jutusta niin että työnsi päänsä veripalttua sisältävään pilkkumiin ja alkoi sieltä siteerata Maunu Ladonlukon Maakaaren säädöksiä ikimuistoisesta nautinnasta. Päähän juuttunut kulho jouduttiin tietysti hellakoukulla hajottamaan, jolloin länsmanni alkoi verentahrimin huulin tavoitella Pekkalan röökinän mehevää kankkua purtavakseen.

Lopulta piti juhlien kuitenkin loppua, ja vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Viimeisenä lähtivät Pekkalan fryökkinän ajurinrattaat, joiden akselin päällä istuskeli nimismies vieläkin itsekseen ikimuistoista nautintaa naureskellen. Eemeli jäi pihalle hieman apeana katselemaan vieraiden lähtöä. Tuntui niin tyhjältä kun kaikki olivat poissa. Iidakin oli lipputangossa lakannut rimpuilemasta ja muuttunut oudon sinertäväksi. Eemelille tuli vähän paha mieli siitä ettei sisko kulta ollut viitsinyt edes loppuun asti osallistua ilonpitoon, mutta kuitenkin hän käski Aatun laskea Iidan alas tangosta, jotteivät varikset häntä kovin nokkisi. Eemeli kävi rappusille istumaan ja otti huikan pullostaan. Kaikki tuntui hieman ikävältä. Lampolasta kuului alakuloinen määkinä. Hetken Eemeli pohti että pitäisikö hakea Tummelipurkki tuvasta, mutta sekin tuntui jotenkin liian arkipäiväiseltä. Jotain juhlavampaa pitäisi olla. Entä pitäisikö käydä aitassa tervehtimässä liikuttavaa piikalopoa, Liinaa? Senhän minä teenkin, päätti Eemeli silminnähden piristyen. Kyllä kelpasi olla tällaisen talon isäntä.

2 comments:

Anonymous said...

Aivan helvetin mahtavaa! Kun Eemeli paineli Tummeli-purkki kourassaan lampolaan, niin arvasin, että tästä tarinasta seuraa hyvää.(Ei sillä, että olisin mikään pässin pukkija)Olo parani kummasti tarinan luettuani. Verbaalilahjakkuus vailla vertaa. Ei sulla olis enemmänkin tämmöistä ?
P.S Paretskoi on ollut tosiaan vaan kateellinen. Minusta Pahkasika oli kokonaisuudessaan surkea.

reino said...

Heh... Kiitos. Ihan tällaisia ei ole pöytälaatikossa enempää. Mutta pysyttele kuulolla. Noita lyhyempiä Valkoparrattoman miehen jupinoita tuntuu tulevan säännöllisin väliajoin. Kummasti inspiraation aiheita riittää. Suunnitteilla on myös vähän pitempiä huumoripläjäyksiä, kunhan ehdin.

Jaa Facebookissa