11.10.06

Varhaiset: HAAHKAN UNTUVAT

Ensimmäiseksi aamulla pesin hiukset. Päätin, etten poistuisi mökista koko päivänä. Ulkona sataa tihuutti harmaata sadetta.

Yölla joku oli rapistellut ja tuhissut rappusilla. Kissa oli vauhkona ryntäillyt ympäriinsä, päätynyt sängyn alle sähisemään. Ulos en halunnut sita päästää, ja tuskin se olisi uskaltanut mennäkään. Margariinipakettini oli kiskottu rappujen alta esiin ja puolet oli syöty. Juustoon ei ollut koskettu. Ajattelin, että jossakin lähistöllä asuisi mäyrä. Mäyrä mäyräseni, mukava tuhiseva eläin.

Puut olivat märkiä eivätkä tahtoneet syttyä. Mutta minä en välittänyt: kietouduin vain syvälle lämpimien untuvieni sisään, keinuttelin itseäni ikkunan vieressä ja katselin sadetta. Mietin, että huomenna olisi sieniä. Niistä saisi risottoa ja munakasta.

Kenelläkään ei ole niin pehmeitä ja lämpimiä untuvia kuin minulla. Vaaleina ja hentoina ne peittävät lähes koko ruumiin, lämmittävät kovimmissakin pakkasissa. Silloin kun haluan olla yksin voin käpertyä niiden sisään, ajatella omia ajatuksiani ja minun on hyvä olla.

Märilla puilla olisi saunaakin voinut lämmittää, mutta tukan peseminen oli tehnyt niin hyvän olon, ettei sitä millään viitsinyt pilata. Ulos en tänään menisi. Muovikassia sai väistella mennen tullen. Se oli täynnä lasinsirpaleita ja siihen piti varoa satuttamasta itseään. Parempi vain istua ikkunan ääressä, kääriä sätkiä ja katsella sadetta. Sienimetsään pitäisi lähteä huomenna. Voisi väistellä piikkilankoja, moikata mäyrää, etsiä tikankoloja ja poimia sieniä. Risottoa ja munakasta varten. Veneellä niitä voisi käydä katsomassa vastarannaltakin.

Illan mukana tulivat pelot. Rymistelivät aikansa rantalepikossa, lähtivat sitten nousemaan mäntyjen lomitse päin. Pimeys yritti väkisin tunkea ikkunoista sisään. Puut eivät vieläkään syttyneet, savuttivat. Kissa liikuskeli levottomasti nurkissa. Välillä rapina sai säpsähtämään.

Suljin silmäni, yritin pitää pimeyden poissa. Kiehnäsin itseni mukavaan asentoon, sellaiseen jossa untuvat oikein lämmittävät, ja lopulta nukahdin. Kun avasin silmäni, se oli siinä. Makasi keskella lattiaa hylkeen näkoisenä, viinipullo kädessa ja tuijotti minua silmiin. Kyllähän minä sen aggressiot entuudestaan tunsin. Yritin ottaa pulloa pois, silitellä sen sileää hylkeenselkää ja vakuutella, että aamulla pimeys taas väistyisi ja kaikki olisi hyvin, jos se vain rauhoittuisi ja jaksaisi odottaa. Mutta ei. Hylje tuli päälleni raskaampana kuin yö, repi ja raastoi, väänsi kädestä ja kuristi kurkusta, vaati tunnustamaan. Pahinta ei ollut kuitenkaan kipu vaan sen jatkuva huuto. Olisin sanonut tai tehnyt mitä tahansa saadakseni huudon loppumaan. Sitten se alkoi polttaa minua, kärventää suloista untuvaturkkiani. "Kissa puree sinua, jos et nyt heti lopeta", sanoin sille.

Uskollinen kissani, kolli mustempi kuin yo, vanhempi ja ylivertaisempi kaikkia muita kolleja, tuli ja repi silmät, puri kaulaan ja ranteisiin, silpoi halki sen pyoreän hylkeenvatsan. Saimaannorppa kompuroi ulos, kannatteli rikkiviillettyä vatsaansa rikkiviilletyin rantein.

Kun näin norpan seuraavan kerran, oli jo kesä. Se tuli sillalla vastaan, kävi tapansa mukaan kiinni ja työnsi minut kaidetta vasten. Olisihan sen pitanyt ymmärtää, että minun tekemisiäni ei rajoiteta, ei nyt niin kuin ei silloinkaan. Se tuijotti minua silmiin veristen siteiden peittämin silmäkuopin ja yritti selittää, etta pahinta ei ole se että ei näe, vaan se että närästää, kun sen (harmaahylkeen) mahassa olevat arvet eivät tahtoneet parantua. Minä riistäydyin siitä irti heti. Tällä kertaa se olikin helppoa. Lähtiäisiksi (pieni jäähyväismuisto, rakkaani) revin sen ranteista verentahraamat siteet, ripustin ne tuulen vietäviksi. Sitten lähdin. Pitihän sen tietää, etta nousuhumalan euforian kiivaasti odottaessa minä en juurikaan ole sosiaalisimmillani.

No comments:

There was an error in this gadget