10.11.06

Tulevat ja vievät meidän sanamme

Viimeisin hyökkäys Brunbergin neekerinsuukkoja vastaan kirvoitti kirjoittamaan tämän. Nyt on kysymys tuotteen pakkauksessa olevasta kuvasta, jossa esiintyvillä ihmishahmoilla on mm. korvarenkaat. Edellisen kerranhan Brunberg myöntyi muuttamaan makoisan tuotteensa nimen. Ettei ketään vaan loukattaisi.

Mutta se ei riitä. Mikään ei riitä. Loukkaantujat keksivät aina uusia syitä loukkaantua. Minkäänlainen "elää ja antaa toisten elää, jos ihmisiksi elävät" -ratkaisu ei ole näiden kanssa mahdollinen. Antautumisen on oltava ehdoton. Alistumisen on oltava täydellistä. Muutoin loukkaantuminen jatkuu.

Jos et suostu rakastamaan ehdoitta ja ylistämään kritiikittömästi, niin suhtautumisesi on nuiva. Ja se on paha rikos se.

(Hauskana yksityiskohtana se, että Vasemmistoliiton Minna Sirnö totesi tänään Eduskunnan täysistunnossa, että meidän tulisi siirtyä "suvaitsemisesta kunnioittamiseen eli asettuisimme siihen asemaan, että maahanmuuttajuus tai erilainen etninen tausta ei ole asia, jota suvaitsemme vaan kunnioitamme." Mitä seuraavaksi? Siirrytäänkö kunnioittamisesta palvomiseen vai suoraan jumaloimiseen?)

Ennen vanhaan Suomessa oli asioita, jotka olivat niin pelottavia, että niistä ei sopinut puhua niiden oikealla nimellä, vaan niille piti keksiä kaikenlaisia peitenimiä: metsän herra, mesikämmen. No, kun se otso sitten pihaan tuli, niin eihän sitä kovin kivasti kohdeltu. Soitto Kitusen Martille ja keihäällä kylkeen.

Jos katsotaan ihmislajin elämää pienissä yhteisöissä missä päin maailmaa tahansa, niin suhtautuminen ulkopuoliseen tulokkaaseen ja sopeutumisprosessi menee aina kutakuinkin samalla tavalla: ensin sormella osoittelua ja kyräilyä, lapset juoksevat perässä kylän raitilla, alfaurokset käyvät vuorollaan haastamassa tulokkaan. Jos tulokas osoittaa kelpoisuutensa ja sopeutumishalunsa, hänet otetaan pikku hiljaa yhteisön jäseneksi. Ajan myötä hänestä voi tulla hyvinkin hyödyllinen ja toimelias osa yhteisöä. Ja yhteisön osana hän todennäköisesti suhtautuu uusiin tulokkaisiin yhtäläisellä epäluulolla.

Sama kaava pätee suunnilleen kaikissa ihmisyhteisöissä. (Paitsi luolamies tietenkin tappaa ja syö tulokkaan kyselemättä.) Suomalaiset eivät ole tässä suhteessa yhtään sen kyräilevämpiä tai torjuvampia kuin muutkaan. Ehkä pikemminkin päinvastoin.

Kyräily- ja tutustumisvaiheeseen kuuluu yleisesti se, että tulokkaalle annetaan erilaisia pilkka- tai kutsumanimiä hänen kotiseutunsa, omituisten tapojensa tai fyysisen olemuksensa perusteella. Helppoa ei ollut Karjalan evakkojenkaan sopeutua Satakunnan arkeen. Jos ei muuta vittuilun aihetta löydetty, niin sitten vittuiltiin erilaisesta tavasta leipoa leipää. Tms.

Sanojen puolesta luonnollinen kiertokulku esim. kylään vävypojaksi jääneen laukkuryssän kohdalla kulkee siis näin:
saatanan ryssä - ryssä - meidän ryssä
Huipentumana on sitten tietenkin vanhojen taistolaisten ihan ikioma kotiryssä.

Vastaava kiertokulku pizzaleipurin kohdalla menee:
saatanan ähly - ihan ähly vaan - meidän ähly ("Älä jätkä rupee meidän karvakädelle, Ahmetti tekee aivan saatanan maukasta pitsaa.")

Tätä tarkoittaa kotoutuminen. Sanojen ja puheen tasolla. Tämä prosessi vaatii aikansa. Jos sitä yritetään joltain osin keinotekoisesti estää tai säädellä, se saattaa jäädä kokonaan tapahtumatta.

Siinä mielessä Ähläm sähläm -ohjelmalle on annettu hyvä nimi. Meidän ählyt sählää viihdettä. Muutenhan se oli ilmeisesti aika tylsä.

On aina paha, jos joku ryhmä tai asia on muista niin erillään/ylempänä/pyhä, ettei siitä puhumiseen meinaa löytyä sanaa, joka olisi riittävän poliittisesti korrekti.

Monikurjistajien tarkoitus on riistää meiltä sanat. Jolloin ongelmista ei enää voida puhua. Koska ei ole sanoja. I Have No Mouth, and I Must Scream.

Monikurjistajien mielestä sana neekeri, joka on ihan tavallinen suomen kielen sana, on saanut negatiivisen arvolatauksen. No, minun mielestäni ei. Se on ihan OK sana. Älkää helvetissä opettako ketään ottamaan pulttia, jos minä sanon neekeri. Tiedän tarvittaessa paljon rumempiakin sanoja. Ja saan kauneimmankin sanan kuulostamaan loukkaukselta. Jos haluan.

Tai kyllähän (kiivaimmankin multikulttifanaatikon mielestä) neekeri saa sanoa toista neekeriä vaikka nekruksi. My nigga. Mun nekru. Koska he ovat kavereita. Onko tämän ajatusmallin tarkoitus korostaa sitä, että valkoinen ja neekeri eivät ikinä voi olla kavereita ja samaa porukkaa? Vaikeaahan se on, jos niinkin triviaalista asiasta kuin nahan väristä ei voida keskustella lainkaan. Koska siihen ei ole sanoja. Koska toisen oletetaan kokevan velvollisuudekseen tuntea fyysistä pahoinvointia, jos hänen ihonvärinsä mainitaan.

Tai ehkä joidenkin maahanmuuttajien ei ole tarkoituskaan ikinä olla "samaa porukkaa" suomalaisten kanssa. Kyllähän sellaisestakin on esimerkkejä kautta maailmanhistorian. Esimerkkimme pikkukylään on tultu miekan kanssa. Selitetty kyläläisille, että ensimmäiseksi rakennatte meille linnan. Ja sen jälkeen homman nimi on se, että me istumme linnassa ja te elätätte meitä. Lopuksi uusi herrakansa on vielä määrännyt ne sanat, joita kyläläisten tulee käyttää heitä puhutellessaan: Sir, Master, Bwana, Herr Brukspatron. Ja ymmärtäkääkin moukat olla ylpeitä siitä, että me tänne vaivauduimme teidän kulttuurianne ja geeniperimäänne rikastuttamaan.

Kielen lisäksi uskonto on usein ollut uusien tulokkaiden käyttämä erottautumis- tai eristäytymiskeino. On haluttu elää omassa porukassa/perheessä/suvussa. Verhot tiukasti ulkomaailmalta suljettuina. Kyläläiset katsovat ulkopuolelta ja sipittelevät toisilleen: "nuo on niitä MIKÄVAANLAHKOlaisia. Niillä on paljon lapsia ja viinaa eivät juo ollenkaan. Pesukoneetkin pitää olla ikkunatonta mallia." Ja mitä tiukemmin hunnut ovat ikkunoiden tai kasvojen edessä, sitä villimmät huhut liikkuvat kylän raitilla: puhutaan lapsiuhreista, karmeista teurastuksista, salaliitoista.

Kivisen muurin lisäksi tulokas voi siis eristäytyä myös hunnun tai kansallispuvun taakse. Mutta kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa eristäytyminen on johtanut siihen, että niitä linnoja on yritetty alkuperäisväestön toimesta polttaa ja muureja kaataa. (Ranskalaisversio tästä on tietenkin se, että ne eristäytyvät tulokkaat polttavat ensin omat laskusiltansa ja sitten linnansa.)

Valtavat ponnistelut syrjinnän vastustamiseksi eivät myöskään edistä maahanmuuttajien työllistymistä. Itse työnantajana olen hyvin vastahakoinen palkkaamaan yhtään ketään. Mutta kaikkein vähiten mieleeni tulisi palkata joku sellainen, jonka kanssa pitäisi joka vaiheessa työhaastattelusta mahdolliseen potkujen antamiseen asti olla varpaillaan, ettei vaan vahingossakaan tee mitään sellaista, mikä voitaisiin tulkita rotuun (joita ei ole) tms. perustuvaksi syrjinnäksi.

Iso-Britanniassa, yhdessä monikulttuurin mallimaista, touhu on mennyt jo niin pitkälle, että kouluissa ei pystytä ilman poliisin apua edes ratkomaan, että kuka tekee ryhmätöitä kenen kanssa. 14-vuotias englantilaiskoululainen ei halunnut työskennellä samassa ryhmässä äskettäin Pakistanista (tms.) muuttaneiden siirtolaislasten kanssa, koska nämä eivät osanneet puhua englantia. Tästä syystä Codie 14 v. pidätettiin ja vietiin poliisiasemalle kuulusteltavaksi ja putkaan. Minä en tiedä, mikä tämän tarinan opetus on, mutta sen tiedän aivan varmaksi, että tuon kohtelun jälkeen Codie ei pysty enää ikinä elämässään suhtautumaan eri rotuisiin/värisiin/kielisiin ihmisiin luontevasti. Päällimmäisenä tulee aina olemaan varautuneisuus, varovaisuus ja ihan ymmärrettävä pelko. Codie tulee aina miettimään sitä, että osaankohan minä varmasti miellyttää noita ihmisiä juuri sillä tavalla kuin he haluavat. Etten vaan loukkaisi. Etten vaan joutuisi taas putkaan.

Jos monikulttuurin puolestapuhujien päämäärä on luoda eri rotujen ja kulttuurien välille luontevat ja tasa-arvoiset välit, niin yllä kuvatulla tavalla se ei varmasti onnistu. Päinvastoin.

Mutta minä en kyllä ole ihan varma, että mikä näiden monikulttuurin puolestapuhujien lopullinen päämäärä on.

2 comments:

reino said...

Ne todellakin tulevat ja vievät meidän sanamme. Tällä kertaa asialla Vihreä Lanka -lehden kolumnisti Eno.
http://www.vihrealanka.fi/node/167

Eno vastaa: Neekerisankkeri on niitä harvoja tauteja, joista nykyään käytetään mieluummin taudin latinalaista nimeä Lymphogranuloma venereum. Kyse on varsin ikävästä sukupuolitaudista, joka pitkälle ehtiessään aiheuttaa nivustaipeen imusolmukkeiden turpoamista, puhkeamista ja märkimistä.
...
Neekerisankkerista ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään, koska tauti on muuttunut teollisuusmaissa harvinaiseksi. Tämän huomaa taudin suomenkielisestä nimestäkin: se on peräisin ajalta ennen korrektia kielenkäyttöä.

Afrikassa, Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa neekerisankkeri on yleinen, ja melko yleinen Pohjois-Amerikassa sekä Yhdysvalloissa. ...

Jos tauti yleistyy jälleen, se tarvitsee paremman suomenkielisen nimen. Miten olisi vaikka ”meppisankkeri” Euroopan yhdyntymisen kunniaksi?


Kyllä se saa minun puolestani olla vaikka stubbisankkeri, mutta tuo yleinen ajatusmaailma ihmetyttää taas kerran. Jos neekerisankkeri (syystä tai toisesta) yleistyy jälleen Suomessa, niin onko ongelma silloin se, että neekerisankkeri on löytänyt jälleen tiensä Suomeen vai se, että taudilla on poliittisesti epäkorrekti nimi?

Pitäisikö myös muille taudeille keksiä uusia nimiä? Esimerkiksi tuberkuloosille, joka jo kertaalleen hävitettiin Suomesta, jotta tuberkuloosisairaaloista voitaisiin tehdä vastaanottokeskuksia turvapaikanhakijoille, joiden mukana tuberkuloosi saapui uudelleen Suomeen. Ehdotan, että tuberkuloosi nimetään ihmisen ikiaikaisen vaelluksen ihmeen kunniaksi IIVI-taudiksi.

http://www.ekarjala.fi/rauhatiuru/

reino said...

Linkki talteen. Fjordman pistää kovaa palstaa glossokratiasta:
http://gatesofvienna.blogspot.com/2007/01/rise-of-glossocracy.html

Palaan tähän vielä.

Jaa Facebookissa