Kiittämättömyydestä

Jussi kirjoitti uusimmassaan, että "On vaikea nimetä röyhkeämpää, kiittämättömämpää, vaateliaampaa, aggressiivisempaa ja kaikkinaisesta itsekriittisyydestä vapaampaa vähemmistöä kuin somalit."

Naureskelin ensin hiljaa mielessäni, että onpas taas rankkaa tekstiä. Sitten koitin hetken miettiä asiaa ihan oikeasti, ja tulin siihen tulokseen, että en tosiaankaan pysty nimeämään mitään muuta vähemmistöä, joka menisi noissa asioissa somaleista ohi. Suomessa on siis tuolla alalla selvästi tapahtunut vallanvaihto.

Kiittämättömyys on sellainen asia, josta suomalaiset usein syyttävät tiettyjä maahanmuuttajaryhmiä. Ehkä tässä monikulttuurihömpötyksessä on monellakin tavalla kyse kiittämättömyydestä.

Ihminen harvoin osaa arvostaa sellaista, jonka eteen ei ole joutunut tekemään työtä, ponnistelemaan, taistelemaan. Jos saa liian paljon liian helpolla, se ei tunnu missään. Se saa vain haluamaan lisää.

Vapaasti kasvanut einespitsasukupolvi on saanut liian helpolla liian paljon kaikkea materiaalista, mutta ei tarpeeksi rajoja ja rakkautta. Heidän vanhempansa unohtivat, että lapsi ei kasva hyväksi aikuiseksi, jollei häntä välillä vaadita tekemään myös sellaisia asioita, jotka saattavat aluksi tuntua lapsesta vastenmielisiltä. Tai jollei häneltä vaadita ylipäätään yhtään mitään.

Einespitsasukupolvi ei kunnioita edellisten sukupolvien työn ansiosta saamaansa itsenäistä ja hyvinvoivaa maata, vaan kuvittelee itse tehneensä jotain ansaitakseen sen kaiken - ja paljon enemmänkin. Vaikka todellisuudessa se ansaitseminen tapahtuu nimenomaan arvostamalla ja vaalimalla edellisten sukupolvien työtä ja pitämällä sitä yllä. Mutta ilmaiseksi saatu on helppo myydä halvalla pois.

Itse asiassa einespitsasukupolven anarkistit ja prekaarit tuntevat itsensä jollakin ikävästi kaihertavalla tavalla huijatuiksi: omasta mielestään he ansaitsisivat vielä paljon enemmän. Tämä on tietyllä tavalla aivan loogista. Jos joku on ollut valmis antamaan heille aivan ilman vastinetta jo näin paljon, niin sen on pakko tarkoittaa sitä, että jossakin mystisessä paikassa on piilossa vielä paljon paljon enemmän tätä kaikkea hyvää. Ja sekin kuuluu oikeasti prekaareille. Heitä on riistetty. Ja nyt he taistelevat saadakseen sen, mikä heille kuuluu.

Sama pätee moniin maahanmuuttajiin. Jos sinulle annetaan liian paljon liian helposti, se ei herätä kiitollisuutta, vaan lähinnä halveksuntaa ja jopa vihaa herkkäuskoisia ja helposti huijattavia hölmöjä kohtaan.

Jos sinun annetaan tehdä ihan mitä lystäät ilman mitään seuraamuksia, se ei tee sinusta hyvää ihmistä. Ei lapsesta eikä mamusta. Suomessa pelätään liikaa sitä, että mamut loukkaantuvat milloin mistäkin. Minuun ei ole ainakaan yksikään mamu loukkaantunut, kun olen asiallisesti mutta jämäkästi kertonut, että nyt ollaan Suomessa ja täällä toimitaan näin. Suhtautuminen on ollut pikemminkin, että "Rispect da reino man". Johan sen on myöntänyt kapitalistinenkin tiedemies, että leveät hartiat herättävät enemmän kunnioitusta kuin sossutädin empatialässytys.

Oma erikoistapauksensa taitavat olla sitten sellaiset maahanmuuttajat, joiden uskonto kertoo heille, että he ovat muita parempia ihmisiä jo pelkästään sen perusteella, että uskovat ainoaan oikeaan uskontoon. Ja että vääräuskoisten pitäisi itse asiassa tämän perusteella maksaa heille veroa. Kun vääräuskoinen sitten innosta puhkuen kiiruhtaa maksamaan hänelle säädettyä veroa, niin oikeauskoisen reaktio on ainoa mahdollinen: "Katsokaa nyt, niinhän se on kuin meille aina on kerrottu. Me todellakin olemme parempaa porukkaa kuin muut." Vaikka sille paremmuudelle ei todellakaan olisi ensimmäistäkään objektiivista perustetta.

Erinomaisen hieno on sellainen uskonto tai kulttuuri, jonka perusteella luku- ja kirjoitustaidoton ja ammattitaidoton työnvieroksuja, joka ei ikinä elämässään ole tehnyt ainuttakaan myönteistä tekoa kenellekään oman sukunsa ulkopuoliselle ihmiselle voi silti tuntea loputonta ylemmyyttä muita ihmisiä kohtaan, vaikkei hänellä ole edes Tarja Halosen säteilevää moraalista ylemmyyttä.

Kiittämättömiä. Ja ylpeitä siitä.