Varhaiset: KOLOPESIJÄ

Mervi näyttää niin kauniilta ja rauhalliselta maatessaan tuossa. Kauniimmalta ja rauhallisemmalta kuin muistan. Nenä ei ole enää ollenkaan niin silmiinpistävä, pikemminkin se on pienempi ja pehmeäpiirteisempi kuin koskaan. Ja kasvoja peittävää vaaleaa untuvaa tuskin huomaa. Hautaustoimiston maskeeraaja on osannut työnsä. Rauhallisempi ja kauniimpi kuin koskaan. Ehkä aavistuksen verran kalpea. Sulkapeitekään ei näy pitkän valkoisen kuolinmekon alta. Ei, ei sulkapeite vaan ihokarvat. Ehkä hieman tavallista tiheämpi ihokarvoitus, mutta karvoja ne ovat. Tietenkin karvoja. Ei sulkia.

Kauniimpi ja rauhallisempi kuin muistan. Kasvojen vaalea untuvapeite on oikeastaan sievä. Eikä nenäkään ole lainkaan kova tai terävä. Siinä makaa aivan tavallinen sievä nuori tyttö, kaunis ja elämänhaluinen, ja täydellisen elinkelpoinenkin, lukuunottamatta pienikaliberisen luodikon reikää rintakehässä.

Sukulaiset käyvät vuoron perään arkun vierellä katsomassa. Katsomassa ja itkemässä. Välillä joku ottaa asiakseen lausua muutaman muistosanan. Mitä mahtavat miettiä tuossa tuijottaessaan. Haluaisivatko nyppäistä pari höyhentä muistoksi. Katsovatko kuin inhottavaa luonnonoikkua. Mielisivätkö lyödä rahoiksi, myydä pyrstösulat iltapäivälehdille. Pari höyhentä muistoksi, niin kuin ne, jotka ovat kirjoituspöydän ylimmässä laatikossa ja joita tuijotin koko viime yön ajattelematta mitään. Mutta turhaan te katsotte minun kaunista tytärtäni kuin sirkuseläintä. Poskien untuvasta ei kenelläkään voi olla mitään sanomista. Se on lähinnä vain sievää. Ja nenä on niin pyöreä ja pehmeä, iso tosin, mutta mikäs häpeä se on jos ihmisellä on hiukan tavallista isompi nenä, eivät kai kaikki voi olla pikku nöpöneniä, mutta niin pehmeä ja pyöreä, että turha teidän on sanoa että sillä koskaan olisi pärryytetty koloa kelon kylkeen. Hautaustoimiston maskeeraaja osaa työnsä, on saanut siitä avokätisen korvauksen.

Pari höyhentä, niin kuin ne kaksi kirjoituspöydän laatikossa, ne joita tuijottelin viime yön yrittäen miettiä mistä kaikki sai alkunsa. Tai yrittäen vakuuttaa itselleni että mikään ei alkanut mistään, että näin vain tapahtui. Kyllä minä tiedän mistä tämä sai alkunsa. Tiedän aivan hyvin. En vain osaa uskoa.

Olisivat perkeleen eläintenleikkelijät halunneet pitää ruumiin jatkotutkimuksia varten. Ainutlaatuinen ilmiö muka. Preparoineet ja laittaneet lasikaappiin näytteille kuin minkäkin epämuodostuman. Minun kauniin tyttäreni, jonka nenä ei sitäpaitsi edes ole mitenkään erityisen iso. Ehkä vähän kyömy mutta ehdottomasti ei poikkeuksellisen iso. Mutta Esko laittoi niille luun kurkkuun. Nopeasti ja tehokkaasti, ilman turhaa julkisuutta. Sinne jäivät leikkelemään kissanraatojaan. Mulkut.

Esko on toisessa penkkirivissä. Tyylikkäänä kuten aina. Ja vaimokin on vielä tässäkin iässä melkoisen näyttävä nainen. On aina ollut. Ei ole päästänyt itseään rupsahtamaan. Liisa taas ei oikein koskaan ole välittänyt pitää itsestään huolta. Ei ainakaan ensimmäisen lapsen jälkeen. Aina häsännyt vaan niitten lasten kanssa.

Silloinkin Esko oli mukana. Sinä kesänä kun se hullu tikka ilmestyi koikkelehtimaan. Esko istui mökin terassilla ja Eskon vaimo ja minä ja Liisa. Litkimässä Camparia, juttelemassa ja nauttimassa kesälomasta. Mervi nukkui vaunuissaan pihalla, koivun varjossa, tiukasti vällyihin käärittynä vaikka oli lämmin päivä. Tiukkana kääronä niin että vain muhkea nenänkolvi pisti esiin vällyjen seasta. Varmasti minä silloinkin kerroin, tuhannetta kertaa, mielestäni hupaisaa juttua synnytyksestä. Miten se oli ollut niin vaikea siksi että lapsi oli vähällä juuttua nenästään kiinni. Ja miten ensimmäisenä esiin pisti suunnattoman kokoinen kyömynenä, kuin hain evä. Ainahan minä olen ollut hauskan seuramiehen maineessa. Liisa ei ole koskaan pitänyt siitä jutusta, ja lopulta minäkin lakkasin sitä kertomasta. Eikä se nenä nyt niin iso ollut. Pienen lapsen päähän on muutenkin suhteettoman iso muuhun ruumiiseen verrattuna. Ei se ole mikään ihme jos siinä nyt nenäkin vaikuttaa vähän kookkaalta. Ja ne ihokarvatkin olivat lähinnä sellaista suloisen pehmeää vauvanuntuvaa.

Esko nauroi sille jutulle ihan varmasti. Ja Eskon vaimo. Liisa kai lähti tapansa mukaan loukkaantuneena sisälle muka puuhaamaan jotain pikku purtavaa. Silloin se hullu tikka pyrähti jostain pihaan. Valkoselkätikka. Minä tunnistin sen heti. Mistä se siihen eksyikin. Valkoselkätikkahan on tuiki harvinainen Suomessa. Taitaa olla peräti uhanalainenkin. Eikä ne metsät meidän mökkimme ympärillä mitään varsinaista tikkamaastoa ole. Se pyrähti ensin saunan katolle, kurkisti siellä savupiippuun, sitten räystään alle. Puutarhakeinussa se viivähti hetken. Me ihmettelimme sen menoa. Jotenkin sen touhu oli aivan tolkuttoman tuntuista. Sitten se huomasi rannassa ison telkkäpöntön ja singahti sen oviaukolle kuikkimaan. Ja minä muistan ihan selvästi sanoneeni vieraille miten hassua olisi jos siellä nyt joku vastakuoriutunut telkänpoika tiirailisi valkoselkätikkaa syvälle silmiin ja leimautuisi siihen. Pitäisi emonaan ja päättäisi seurata maailman ääriin. Siinä olisi puolisukeltaja ihmeissään kun pitäisi tylppönokalla ruveta näivertämään pesäkoloa lahohonkaan. Ja vieraat pitivät sitä leimautumisjuttua ihan hyvänä vitsinä.

Olisikin jäänyt siihen, mutta sitten se järjenvikainen tikka hoksasi Mervin lastenvaunut, joissa lystikäs kyömynokka keikkui vällyjen seassa. Parin koivun kautta se tikka räpytteli lastenvaunujen lähelle ja lensi lopulta siihen aisalle istumaan. Eskon vaimo sanoi ensin että se pitää ajaa pois ettei se vaan tee lapselle mitään pahaa, mutta minä sanoin että varrotaan vähän ja katsotaan mitä tapahtuu. Ja siinä ne sitten tuijottelivat toisiaan, ja Mervi jokelteli sille tikalle pitkät pätkän. Taisivat pitää toisiaan oikein mielenkiintoisina tuttavuuksina. Lopulta siinä kävi niin Liisa tuli sisältä, huomasi tikan lastenvaunujen aisalla ja hätäännyksissään ajoi sen huutaen matkoihinsa. Sen jälkeen sitä kajahtanutta lintua ei enää koskaan näkynyt.

Liisa oli jo silloin vauvasta kauhean huolissaan. Halusi mennä aikaisin nukkumaan ja ottaa Mervin viereensä. Olisiko se tosiaan niin, että naisilla on sellainen äidinvaisto, joka kertoo milloin jotain pahaa on tapahtumassa. Tai ehkä Liisa oli jo silloin kyllästynyt siihen juopotteluun ja paskanpuhumiseen. Minä en silloin vielä aavistellut mitään pahaa. Mielessä oli ihan toiset kujeet. Me muut menimme saunakamariin jatkamaan juomista.

Papinreppanakin tuossa yrittää jotain sanoa. Virkansa puolesta ja leipänsä edestä. Olisit mieluummin hiljaa. Mitä sinä muka tiedät minun tyttärestäni. Minun tyttöni on kaunis nuori nainen, täydellisen elämäniloinen ja elinkelpoinen, yhtä pientä luodinreikää lukuunottamatta. Eikä leimautuminen sitäpaitsi niin tapahdu. Leimautuminen tarkoittaa sitä että vastakuoriutunut linnunpoika katsoo ensimmäistä liikkuvaa esinettä jonka näkee ja alkaa pitää sitä emonaan. Mutta minun Mervini ei ollut mikään perkeleen untuvikko vaan iso ja terve tyttövauva, monta kuukautta vanha jo.

Mervi oli lapsesta saakka niin luontorakas. Piti puista ja eläimistä ja metsästä. Minä opetin sen sienestämään. Jo viisitoistavuotiaana se nosti kauhean metelin, kun velipoika halusi harjoittaa kesämökillä tehometsänhoitoa. Ja nuoresta asti halusi lukemaan biologiaa. Mutta siinä se meni pilalle kun se lähti opiskelemaan ja muutti siihen karvapääkolhoosiin. Ei olisi ikinä pitänyt päästää. Ei ikinä.

Pitäisit nyt jo turpasi kiinni niistä sen saatanan tutkimattomista teistäsi.

Se käytävä oli tukittu melkein umpeen, oli vaikea päästä läpi, Mervin tavaroita hakemaan. Vaikka niin minäkin olisin tehnyt. Tukkinut käytävän ja lukinnut oven alakerran karvapäiltä. Kulkenut sitten vaikka ikkunasta. Saatanan juoppohullut ja sekopäät, mitä te muka tiedätte.

Kohta on aika tarttua arkkuun. Kantaa se hautaan.

Koko kämppä oli vuorattu pehmeäksi vanhoilla räteillä ja vilteillä. Vuorattu yltympäriinsä. Kuin mukava pesäkolo. Tai vitut mikään pesäkolo. Ja eihän Mervi ikinä ollut erityisen siisti. Mukavasti vain vuorattu ympäriinsä, niinkuin kaikki opiskelijaboksit. Jos pitää pehmeästä. Ei missään nimessä mikään pesäkolo.

Olisiko sittenkin pitänyt käydä useammin. Silloinkin kun Mervillä oli jalka kipsissä. Kun se oli kaatunut.

Arkku tuntuu kevyeltä, höyhenenkevyeltä. Ei, höyhenenkevyt on aivan väärä sana. Ja arkkukin on oikeastaan ihan normaalin painava. Kyllähän nyt verevä nuori tyttö jotain painaa. Aika paljonkin. Vaikka olisi linnun luut.

Mervillä jalka kipsissä kun hyppäsi juovuksissa ikkunasta, väittivät että yritti muka lentää, ikkunasta jossa loppuaikana ei ollut edes lasia vain vanha huopa: kuvitteletteko te saatanan karvapäät tuntevanne minun tytärtäni jos yhden kerran olette päässeet sitä naimaan?

Olisiko pitänyt krematoida? Sillä tavalla olisi ainakin ollut täysin varma ettei kukaan tule ikinä kaivamaan minun tytärtäni esille, ylös haudasta lasikaappiin näytteille. Mutta Liisa halusi että sukuhautaan. Heidän sukuhautaansa. Sukunsa hautaan.

Ei saa kompastua portaissa. Arkun hihna on huonosti.

Ja se saatanan mustakaapuinen pilvenpolttaja kehtasi väittää että minun Mervilläni olisi ollut sulat.
...no kyllä mä nyt tiedän millanen sen iho oli, höyhenten peitossa kaikki, ja nokka luunkova, mähän olin viimenen joka sitä vitun sekopäätä yleensäkään suostu nussimaan...
Miksi mä en lyönyt sitä turpaan. Miksi en lyönyt kunnolla turpaan ja polttanut samantien koko peikkolauman ja niiden saastaisen kolhoosin. Kämppä oli täynnä rättejä ja lumppuja, vuorattu täyteen, ja vanha huopa ikkunassa.

Ei pienillä tytöillä mitään höyheniä ole, vähän untuvaista karvaa korkeintaan, eivät pienet tytöt lentele ikkunasta edes ja takaisin, ei minun Mervini. Mitä nyt siitä jos sattuu kerran humalassa kaatumaan. Mitä vittua te muka mistään tiedätte.

Maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää haista sinäkin pappi vaan vittu.

Vanha hautausmaa, isoja vanhoja koivuja. Mikäs kolo tuollakin on? Valkoselkätikka viihtyy-koivumetsässä. Koittakaa nyt perkele saada ne seppeleet aseteltua sinne.

Se äijä oli varmasti humalassa. Nousi aikaisin talviaamuna, keitti kahvit ja otti napsut viinaa, lähti sitten hämärissä koiransa kanssa lintumetsälle. Luuli muka teereksi tai metsoksi tai joksikin saatanan koppeloksi. Ja eläintieteen laitoksella väittivät, että maha oli ollut havunneulasmöhnää täynnä, aivan piukassa.

Esko teki pätevää työtä hakiessaan ruumiin pois sieltä laitokselta. Nopeasti ja tehokkaasti, ilman turhaa kohua. Esko on aina ollut hyvä ja luotettava ystävä. Ensimmäistä kertaa minä nyt tarvitsin palvelusta Eskolta, siis palvelusta lakimiehenä ja asianajajana. Se litran Calvados, joka on maannut vuosia baarikaapin perällä, saa mennä sille. Esko on sen ansainnut. Ja paljon enemmän.

Olisi pitänyt krematoida.

Humalassa se oli. Hulluna kahden viikon pontikkahumalassa. Ei siinä muuta selitystä ole. Tai muuten sekopäinen. Korvessa elämisestä. Eikä siellä mitään miehenmentäviä pesäkoloja voi puissa olla. Paskapuhetta.

Tokihan Mervi oli ollut koko talven kadoksissa, mutta niin oli käynyt ennenkin. Harvoinkos sitä ihmisellä jää pariksi kuukaudeksi putki päälle. Minullekin jäi joskus. Monesti. Tai sitten alkaa reissujalkaa polttaa tai livistää katkolle jonnekin eikä pidä yhteyttä. Ei siinä mitään ihmeellistä ole. Ennenkin se oli sitten jostain ilmaantunut, tullut käymään tai soittanut ja pyytänyt rahaa.

Olikohan koira haukkunut? Tai mitä ne perkeleen lintukoirat tekevät. Seisonut?

Kai sitä nyt saa biologian opiskelija kiivetä puuhun lintuja kiikaroimaan. Ilman että tulee ammutuksi. Ja ruvetaan levittämään järjettömiä juttuja.

Liisa ei koskaan oikein ymmärtänyt juomisen päälle. Aina oli vain niitä kakaroita hyysäämässä. Me muut menimme silloinkin saunakamariin juomaan lisää. Juomaan punaviiniä ja puhumaan elämästä. Liisa otti Mervin viereensä ja meni aikaisin nukkumaan.

Liisalla oli vain ylikehittyneet äidinvaistot. Me joimme saunalla ja Esko sammui ja minä nussin sen vaimoa siinä lattialla. Ei siinä sen kummempaa tapahtunut.

Olisi pitänyt lyödä sitä karvapäätä turpaan. Ja polttaa.