Pikku-Reinon joulu

Jouluaaton aamuna mentiin aina joulukirkkoon. Jompaan kumpaan niistä lähiseudun 1400-luvulla rakennetusta kivikirkosta. Seinillä ja katossa oli kummallisia maalauksia, joita pikku-reino tuijotti niska kenossa papin joristessa juttujaan. Välillä piti nousta seisomaan, kun kaikki muutkin nousivat, mutta sitten sai taas keskittyä katsomaan pyhimyksiä, ritareita ja lohikäärmeitä seinillä ja kuuntelemaan urkujen mahtavaa pauhua.

Seuraava ohjelmanumero oli joulukuusen haku. Siinähän niitä olisi ollut parinsadan metrin päässä harjulla varastettavaksi asti, mutta oikea joulukuusi piti aina hakea tutusta maalaistalosta vähän kauempaa. Siitä samasta, mistä haettiin kissa. Ensin vietiin isännälle ja emännälle kuusen lunnaiksi kahvipaketti, tuo 60-maaginen tuliainen, joka toimitti monenlaista virkaa sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Sitten metsään kuusta hakemaan. Kun sopivan kokoinen ja kaikin puolin sopusuhtainen kuusi oli löytynyt, isä sahasi sen katki. Pikku-reino sai pitää kuusesta kiinni sahaamisen aikana. Sitten takaisin autolle. Syvässä hangessa piti tarkasti astella isän jalanjäljissä, ettei vallan uponnut.

Fiat 600, lempinimeltään Pompan nappi, on muuten aika huvittava näky, kun sen kattotelineellä keikkuu joulukuusi. Pienikin kuusi näyttää valtavan suurelta auton kokoon nähden.

Kotona äiti oli laittanut kystä kyllin. En nyt muista tarkkaan, mitä kaikkea joulupöydässä oli, mutta varmaan ne kaikki perinteiset. Linnuille lyhde ulos ja undulaateille niitä kalliimpia eläinkaupan siemeniä. Parasta joulussa oli se, että silloin sai yölläkin syödä, kun jouluruuat jätettiin pöytään koko illaksi.

Joulupukki kävi jossain vaiheessa höpöttelemässä hassuja ja tuomassa paketteja. Vasta paljon myöhemmin pikku-reino tajusi sen, että sehän olikin ollut naapurin talonmies-Lasse. Ja sen, miksi joulupukki oli haissut niin oudolta.

Kovat paketit olivat tietysti parhaita. Niiden avaaminen säästettiin viimeiseksi. Mutta ikävä kyllä pehmeät paketit olivat ylivoimaisessa enemmistössä. Joulun paras lahja oli paketillinen Japanin Keisarillisen armeijan muovisotamiehiä. Oli myös Amerikan paketteja siellä asuvilta tädeiltä. Niissä oli enimmäkseen pehmeitä tavaroita. Ja tonnikalapurkkeja. Lapsuudesta parhaiten mieleen jäänyt maku on se, miten hyvältä öljyinen "tuuna" maistuu, kun sitä vetelee ameriikanpurkista Ylhäisten näkkileivän päälle. Mutta sitä syötiin sitten joulun jälkeen.

Televisiosta ei tullut mitään, koska sellaista ei ollut. Eikä ollut kaikissa varakkaammissakaan perheissä. Missä sellainen oli, sitä keräännyttiin oikein joukolla katsomaan. Esimerkiksi silloin, kun Neil Armstrong laskeutui mustavalkoisesti kuun pinnalle.

Sitten iltamyöhään, kun Japanin Keisarillinen armeija oli taistellut itsensä väsyksiin saksalaisia muovisotilaita ja Napoleonin ratsuväen raskaita tinasotilaita vastaan, pikku-Reino meni nukkumaan. Kömpi peiton alle, lapsenuskossaan varmana siitä, elämä tulisi jatkossakin tuomaan eteen vain kaikkea hyvää ja kaunista, kuten tämä päivä. Tai että ainakin kerran vuodessa olisi joulu.

Hyvää Joulua!